Päivityksiä Kenian maalta

Huomenna olis sitte lähtö takaisin kohti Ugandaa! On niin hienoo, että tekisi melkein mieli pompata ilmaan tai no miksipä ei pompattaisikin!

Uganda here we come!

Kiva palata takaisin, mutta on täällä Keniassakin loppujen lopuks ollu kyllä tosi hienoa ja nyt en puhu pelkästään Safarista. Harjoittelua ollaan suoritettu brittiläisen pariskunnan perustamassa orpokodissa New Life Home Trustissa ja lapset ovat olleet niiin hellusia tai niinku täällä pohjanmaan murteiden maailmassa olen oppinut, niiin sopevia että. Ikävä tulee tuotakin paikkaa, vaikkei siellä ehditty olla kuin kolme viikkoa. Kolmessa viikossa on ehtinyt jo kehittyä sen päiväinen vauvakuumekin tai ehkä enemmänkin adoptiokuume, mutta eiköhän se katoakin sitten vähintään yhtä nopeasti. Orpokodilta minulla ei ole montaa kuvaa näyttää, koska kuvaaminen ei ollut sallittua, hyviä "salakuvia" kuitenkin.

Tässä orpokodissa on kolme puolta: pienten puoli, taaperoiden puoli sekä kehitysvammaisten puoli. Lähinnä työskentelimme pienten alle yksi vuotiaiden beibien puolella, tarkoitus oli kyllä käydä muillakin puolilla, mutta emme malttaneet jättää pieniä millään. Ja auttavia käsiä siellä kyllä tarvittiinkin. Lapsia oli noin 24 ja työntekijöitä huomattavasti vähemmän. Hyvin pitkälti toiminta muistutti päiväkotia tarkkoine päivärytmeineen. Oli hyvin vaikea ajatella, että lapset tosissaan olivat orpolapsia ja vailla kotia. Tämä oli kuitenkin erittäin hyvä orpokoti ja lapsien perus- ja sairaanhoidosta huolehdittiin hyvin. Näkemyseroja kuitenkin löytyi. Esimerkiksi lapsen itkiessä lasta ei yleensä otettu syliin, vaan hänelle vain kommentoitiin tyylillä: ”Miksi valitat, olet jo iso lapsi?” (tosissaan, alle yksi vuotiaat ovat jo aika isoja?). Kerran myös syötin aivan pientä juuri orpokotiin tuotua poikaa, joka ei oikein ottanut syödäkseen. No jäin häntä vain muuten huvikseni heijailemaan ja ihastelemaan, niin hetikohta sairaanhoitaja kommentoi: ”ai hän ei syö, laita lapsi takaisin sänkyyn, ettei totu liikaa syliin”. Se tuntui minusta juuri sillä hetkellä erittäin vaikealta käsittää, mutta toisaalta ymmärrän kyllä, että ihan joka päivä heillä ei ole näin montaa auttavaa käsiparia eikä aikaa kanniskella lapsia koko aikaa. Tässä orpokodissa työskenteli ns. taloudenhoitajia, jotka hoitivat ruuan ja siivouksen, lastenhoitajia, pari sairaanhoitajaa sekä sosiaalityöntekijöitä. Kehitysvammaisten puolella lisäksi toimintaterapeutteja. Sosiaalityöntekijöiden toimenkuvaan kuului ”etsiä” lapsia ja hakea heitä orpokotiin.

Joskus lastenhoito voi olla rankkaakin :D

Orpokoti ajan ehdottomin kohokohta olikin se, kun meiltä tuli yhtäkkiä sosiaalityöntekijä kysymään lähtisimmekö mukaan Kaka Megan kylään hakemaan kolmea uutta lasta ja mehän lähdimme. Matka oli jälleen kerran pitkän pitkä ja töyssyinen, sillä lähes koko matkan ajan oli tietyömaata (täällä siis tietyömaalla ajetaan vain reippaasti tienpiennarta pitkin). Pääsimme kuitenkin perille ja siellä lapset olivat nuhjuisen näköisessä talossa, jossa eräs nainen oli siskonsa kanssa alkanut pyörittää omaa orpokotitoimintaa. Heillä ei kuitenkaan ollut tarpeeksi kykyä hoitaa aivan niin pieniä lapsia. Lapset olivat pahasti aliravittuja, koska olivat saaneet vain raakaa lehmänmaitoa. 2 kuukautta vanhoja ja pienin painoi vain 2,6 kiloa. Saimme heti paluumatkaksi nämä ihanaiset lapset syliimme. Kahdella heistä oli keuhkokuume, mutta pelkästään viikossa näissä lapsissa ehti tapahtua jo iso muutos. 

Tämä lastenhaku tilanne vaikutti vähän huutokaupalta

Beibit pelastettu - sitten mennään

Tämmöinen pikkuinen lyötiin syliin sitten

Tänään kävimme vielä antamassa lastenvaatteita ja muuta tavaraa lahjoitukseen. Osan annoimme orpokodille ja aivan pienet lasten vaatteet veimme lähellä sijaitsevaan sairaalaan ja annoimme suoraan tuoreille äideille. Tuntui hyvältä nähdä äitien kasvoilla aito yllätys ja ilo tästäkin vähästä, mitä pystyimme antamaan. Toki olisi ollut mukavampaa antaa nuo kaikki oikeasti maaseudulla, mutta tarvetta on täälläkin, emmekä olisi enää jaksaneet kantaa niitä takaisin Ugandan puolelle. 

Nyt on taas aika pakata tavarat ja tällä hetkellä tavara on vähintäänkin kahdeksankertaistunut lahjoitusten antamisesta huolimatta. Huomenna päivällä lähtee bussi kohti Kampalaa ja sieltä Tundis mun tulee meidät taas IHSU:n autolla hakemaan Red Chilliin ja lomaviikolle.

P.s... Paikallisesta Nakumatista löytyi pandan lakritsia??? Makujakin oli enemmän ku ikinä nähny Suomes??? Tää on ihan huijausta koko Kenia! En ostanu, koska protestoin :)