Lomaa... taas vaihteeksi

Viime viikolla vietettiin taas vaihteeksi vähän lomaa Red Chillissä, tosin lomaviikko meni kiireisissä merkeissä! Huomasimme yhtäkkiä rohkaistuneemme Kenian aikana niin, että uskaltauduimme lähtemään melkein päivittäin keskustaan paikallisilla kulkuneuvoilla shoppailemaan ja syömään muutakin kuin Red Chillin brittiruokaa. Ehdimme tehdä myös paljon sellaista, mistä opettajat ovat meitä kieltäneet! :D

Saavuimme tosiaan torstai-iltana bussilla Ugandan puolelle ja maan tavalla 3h myöhässä, Tundis munin piti olla meitä vastassa, mutta olimme unohtaneet mainita hänelle millä bussiyhtiöllä matkustamme, koska emme naiivisti osanneet ajatella, että Afrikassa olisi useampi kuin yksi bussiyhtiö. Niimpä seisoimme keskellä yötä jossain Ugandan syrjäkujalla bussipysäkillä kaikkine kamoinemme ja jouduimme odotella Tundis munin tuloa hetken aikaa. Hän oli toosi ”iloinen”, mutta leppyi kyllä matkan aikana ja huudahtipa vielä Red Chillin mäessä ”African massagenkin”. 

Ehdimme nukkua hyyvin lyhyet yöunet ja aamulla päätimme lähteä bodilla kylille, koska olimmehan jo tottuneet käyttämään näitä mopotaxeja Kisumussa. Emme kuitenkaan muistaneet, että Kampala on ihan inan verran ruuhkaisempi paikka kuin Kisumu ja oman henkensä puolesta sai pelätä ihan todenteolla, niin monta läheltä piti tilannetta koimme pujotellessamme mopon kyydissä ilman kypärää keskellä Kampalan ruuhkaa. Kävipä vielä niinkin hassusti, että poliisi pysäytti Suvin ja Outin bodan keskelle vilkasta risteystä ja meille selvisi, että on laitonta kulkea bodalla kaksi kyytiläistä samaan aikaan. No mopo takavarikoitiin ja tytöt jäivät seisomaan keskelle risteystä. Siinä ei sitten muu auttanut kuin hypätä viereen pysähtyneen ”mugaggan” eli rikkaan boshin kyytiin ja tulla sillä perille asti. Edes nimeään ei tämä henkilö kuskeineen suostunut kertomaan, joten ties mikä herra oli. Selvittiin siis säikähdyksellä ja bodia on kyllä käytetty sen jälkeenkin, tosin ei enää ihan keskustaan mennessä, eikä ainakaan pahimpaan ruuhka-aikaan. Bodat ovat kuitenkin kaikkein kätevin tapa liikkua täällä. 

Perjantai-iltana päätimme myös lähteä taas vaihteeksi ulos tanssimaan, timelessia oli jo suorastaan ikävä. Kuskinamme ja perään katsojanamme toimi jälleen kerran Daniel, johon tutustimme jo ekoilla viikoilla ja suurimmilta vahingoilta vältyttiin. Hauskaa oli! Ja pitää mainita, että en enää ikinä mene baariin suomessa (sormet ristissä selän takana), koska öö se tulee tuntumaan niin laimealta tämän jälkeen!

Viikko meni kyllä vähän turhankin nopeasti, mutta ehdimmepä Red Chillin altailla tutustua Exile-nimiseen tanssiopettajaan ja ”rege-laulajaan”. Hän vei meidät maanantai-iltana Kampalan National Teatheriin Rege-iltaan ja oikeasti oletimme hänen vetävän siellä jonkun shown ja niin hän kyllä vetikin nimittäin karaoke vedon :DDD Afrikka osasi yllättää jälleen, vaikka täällä ei enää yllätäkkään mikään. Noo kaiken kaikkiaan ilta oli ihan hauska, vaikkakin pettymys oli aluksi suuri. Tiesittekö muuten et mäkin oon iskelmä-laulaja ;) Exilestäkin tuli sen verran kaveri (huolimatta tästä feilauksesta), että päätettiin lähteä lauantaina Uganda-Ghana jalkapallo peliin. Voi sitä melun ja väen määrää! Koko stadion aivan täynnä ja aateltiin, että jos kuuroiksi ei tulla, niin ihme on. No Ugandan Granesit voitti 1-0, joten aivan mahtava kokemus! Ja joka toisella Ugandalaisella jalkapallofanilla on varmaan kuva meistä tällä hetkellä. Yhtäkkiä vain ilmestyi joku random viereen ja kaverin kamera lauloi. Pääsimme myös screenille ja myöhemmin kuulimme, että olimme näkyneet myös telkkarissa! :D

Ja herranen aika meinasin unohtaa sanoa, kävimme myös rafting reissulla Jinjassa ja se oli ehkä mahtavinta ikinä! Hurjapäinä kävimme tyrskyjä päin ja selvisimme kuin selvisimmekin vain parilla pulahduksella. Myöhemmin kuulimme kuitenkin, että meidän pitää ehdottomasti hankkia täältä joku hyvä matolääke, koska on erittäin todennäköistä saada kaiken maailman parasiitteja ja matoja tuosta Jinjan vedestä, että semmosta, parasiittien karkelointia odotellessa. Taidetaan kuitenkin varmuuden vuoksi käydä ostamassa tuota lääkettä, vaikkei oireita tulisikaan, koska Suomesta ei välttämättä löydy tarpeeksi tehokkaita juuri tähän tarkoitukseen tai en tiedä tehoaisko joku hevosten matokuuri?

No semmoinen viikko oli sitten sekin lomaviikko, loppui ennen kuin ehti kunnolla alkaakaan. Nyt meillä on enää pari hassua harkka viikkoa ennen kuin lähdemme taas lomalle ja kohti Zanzeja ja siitä Suomeen. Ikävä kaikkia ihmisiä ja tätä meininkiä alkaa tulla jo nyt…

Ja muistajaa 

"viisas ei liiku pimeällä!"

"vältelkää väkijoukkoja!"

Päivityksiä Kenian maalta

Huomenna olis sitte lähtö takaisin kohti Ugandaa! On niin hienoo, että tekisi melkein mieli pompata ilmaan tai no miksipä ei pompattaisikin!

Uganda here we come!

Kiva palata takaisin, mutta on täällä Keniassakin loppujen lopuks ollu kyllä tosi hienoa ja nyt en puhu pelkästään Safarista. Harjoittelua ollaan suoritettu brittiläisen pariskunnan perustamassa orpokodissa New Life Home Trustissa ja lapset ovat olleet niiin hellusia tai niinku täällä pohjanmaan murteiden maailmassa olen oppinut, niiin sopevia että. Ikävä tulee tuotakin paikkaa, vaikkei siellä ehditty olla kuin kolme viikkoa. Kolmessa viikossa on ehtinyt jo kehittyä sen päiväinen vauvakuumekin tai ehkä enemmänkin adoptiokuume, mutta eiköhän se katoakin sitten vähintään yhtä nopeasti. Orpokodilta minulla ei ole montaa kuvaa näyttää, koska kuvaaminen ei ollut sallittua, hyviä "salakuvia" kuitenkin.

Tässä orpokodissa on kolme puolta: pienten puoli, taaperoiden puoli sekä kehitysvammaisten puoli. Lähinnä työskentelimme pienten alle yksi vuotiaiden beibien puolella, tarkoitus oli kyllä käydä muillakin puolilla, mutta emme malttaneet jättää pieniä millään. Ja auttavia käsiä siellä kyllä tarvittiinkin. Lapsia oli noin 24 ja työntekijöitä huomattavasti vähemmän. Hyvin pitkälti toiminta muistutti päiväkotia tarkkoine päivärytmeineen. Oli hyvin vaikea ajatella, että lapset tosissaan olivat orpolapsia ja vailla kotia. Tämä oli kuitenkin erittäin hyvä orpokoti ja lapsien perus- ja sairaanhoidosta huolehdittiin hyvin. Näkemyseroja kuitenkin löytyi. Esimerkiksi lapsen itkiessä lasta ei yleensä otettu syliin, vaan hänelle vain kommentoitiin tyylillä: ”Miksi valitat, olet jo iso lapsi?” (tosissaan, alle yksi vuotiaat ovat jo aika isoja?). Kerran myös syötin aivan pientä juuri orpokotiin tuotua poikaa, joka ei oikein ottanut syödäkseen. No jäin häntä vain muuten huvikseni heijailemaan ja ihastelemaan, niin hetikohta sairaanhoitaja kommentoi: ”ai hän ei syö, laita lapsi takaisin sänkyyn, ettei totu liikaa syliin”. Se tuntui minusta juuri sillä hetkellä erittäin vaikealta käsittää, mutta toisaalta ymmärrän kyllä, että ihan joka päivä heillä ei ole näin montaa auttavaa käsiparia eikä aikaa kanniskella lapsia koko aikaa. Tässä orpokodissa työskenteli ns. taloudenhoitajia, jotka hoitivat ruuan ja siivouksen, lastenhoitajia, pari sairaanhoitajaa sekä sosiaalityöntekijöitä. Kehitysvammaisten puolella lisäksi toimintaterapeutteja. Sosiaalityöntekijöiden toimenkuvaan kuului ”etsiä” lapsia ja hakea heitä orpokotiin.

Joskus lastenhoito voi olla rankkaakin :D

Orpokoti ajan ehdottomin kohokohta olikin se, kun meiltä tuli yhtäkkiä sosiaalityöntekijä kysymään lähtisimmekö mukaan Kaka Megan kylään hakemaan kolmea uutta lasta ja mehän lähdimme. Matka oli jälleen kerran pitkän pitkä ja töyssyinen, sillä lähes koko matkan ajan oli tietyömaata (täällä siis tietyömaalla ajetaan vain reippaasti tienpiennarta pitkin). Pääsimme kuitenkin perille ja siellä lapset olivat nuhjuisen näköisessä talossa, jossa eräs nainen oli siskonsa kanssa alkanut pyörittää omaa orpokotitoimintaa. Heillä ei kuitenkaan ollut tarpeeksi kykyä hoitaa aivan niin pieniä lapsia. Lapset olivat pahasti aliravittuja, koska olivat saaneet vain raakaa lehmänmaitoa. 2 kuukautta vanhoja ja pienin painoi vain 2,6 kiloa. Saimme heti paluumatkaksi nämä ihanaiset lapset syliimme. Kahdella heistä oli keuhkokuume, mutta pelkästään viikossa näissä lapsissa ehti tapahtua jo iso muutos. 

Tämä lastenhaku tilanne vaikutti vähän huutokaupalta

Beibit pelastettu - sitten mennään

Tämmöinen pikkuinen lyötiin syliin sitten

Tänään kävimme vielä antamassa lastenvaatteita ja muuta tavaraa lahjoitukseen. Osan annoimme orpokodille ja aivan pienet lasten vaatteet veimme lähellä sijaitsevaan sairaalaan ja annoimme suoraan tuoreille äideille. Tuntui hyvältä nähdä äitien kasvoilla aito yllätys ja ilo tästäkin vähästä, mitä pystyimme antamaan. Toki olisi ollut mukavampaa antaa nuo kaikki oikeasti maaseudulla, mutta tarvetta on täälläkin, emmekä olisi enää jaksaneet kantaa niitä takaisin Ugandan puolelle. 

Nyt on taas aika pakata tavarat ja tällä hetkellä tavara on vähintäänkin kahdeksankertaistunut lahjoitusten antamisesta huolimatta. Huomenna päivällä lähtee bussi kohti Kampalaa ja sieltä Tundis mun tulee meidät taas IHSU:n autolla hakemaan Red Chilliin ja lomaviikolle.

P.s... Paikallisesta Nakumatista löytyi pandan lakritsia??? Makujakin oli enemmän ku ikinä nähny Suomes??? Tää on ihan huijausta koko Kenia! En ostanu, koska protestoin :)